Kuva: Scott Payne/Pixabay
Kerran tuohduin eräässä suositussa hupiohjelmassa olleesta sketsistä niin, että laitoin siitä tulikivenkatkuisen palautteen tuotantoyhtiöön, ja itselleni epätyypilliseen tapaan tein myös aiheesta postauksen erääseen Facebook-ryhmään. Siinä kritisoin vahvasti suosittua ohjelmaa ja sen sketsiä, ja kehotin ryhmän muita jäseniä myös antamaan aiheesta palautetta ohjelman tekijöille.
Yllättäen muut jäsenet eivät olleet kokeneet sketsiä samalla tavoin kuin minä, ja julkaisuni sai yllättävän paljon negatiivista palautetta osakseen. Sitä en ollut osannut ollenkaan odottaa, ja se tuntui minusta hirveän ikävältä. Oma reaktioni mokomaan sketsiin alkoi myös someryöpytyksessä hävettää, ja aloin kyseenalaistaa omaa näkemystäni asiasta. Tunsin mokanneeni, vetäneeni suotta herneen nenään, kiristäneeni pipoa liikaa, osoittautuneeni tyhmäksi.
Päätin olla osallistumatta päivitykseni herättämään somekeskusteluun, jotta myrsky laantuisi mahdollisimman nopeasti. Jo seuraavana päivänä ryhmässä puhuttivatkin täysin muut asiat, ja minä sain huokaista helpotuksesta. Pikku episodi unohtui varmaan ryhmän muilta jäseniltä nopeasti, mutta minun mieltäni se kirvelsi vielä pitkään. Arvatkaa, olenko sen jälkeen julkaissut kärkkäitä päivityksiä somessa!
Miesystäväni on täysin toista maata. Kyseenalaistaminen, negatiivinen palaute ja kaikenlainen vastustus, joka minut löisi maahan, antaa hänelle vain entistä enemmän energiaa.
Minä sen sijaan saan tyydytyksen siitä, kun minun toimintaani kiitetään. Aikuisenakin janoan saada kuulla olevani hyvä tyttö. Kaipaan kehuja oikein tekemisestä esimieheltäni, työkavereiltani, asiakkailtani ja läheisiltäni. Ei kehuissa ja kiitoksessa toki mitään pahaa olekaan, on inhimillistä kaivata tunnustusta. Mutta minä ylikiltti janoan ulkopuolelta tulevaa vahvistusta pönkittämään horjuvaa sisintäni. Kehut ja kiitos ovat suurempi palkkio kuin esimerkiksi sisäinen moraali, se että tekee oikein. Jos muut kyseenalaistavat toimintani, alan helposti sitä itsekin kyseenalaistamaan. Sisäinen ihminen on jäänyt niin rikkinäiseksi ja heikoksi, että se ei seiso omilla jaloillaan, vaan tarvitsee jatkuvasti tukea jostain muualta, toisista ihmisistä.
Kiltteys on pääsylippu muiden yhteyteen
Kiltteys onkin minulle selviytymiskeino elämässä. Onhan yksi ihmisen suurimmista tarpeista kuulua laumaan. Eri ihmisillä on erilaisia keinoja sen varmistamiseksi. Jonkun selviytymiskeino on aina hyökätä ennen kuin muut ehtivät, toiselle se on kovanaamana esiintyminen, kolmannelle joukon klovnina oleminen.
Minä olen omaksunut yliviljellyn kiltteyden pääsylipuksi muiden yhteyteen. Sen taktiikkana on toisten miellyttäminen ja myötäileminen, muiden tarpeiden nostaminen etualalle ja omien tarpeiden syrjäyttäminen. Kiltteydellä ostan muiden hyväksyntää ja suojelen itseäni siltä, että joku suuttuu minulle, sanoo minulle ikävästi tai jopa hylkää minut. Kiltteys tekee minusta huomaamattoman: en voi joutua toisten silmätikuksi. Kiltteys tekee minusta myös vaarattoman: en saa vihamiehiä.
Selviytymiskeinolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Muiden myötäileminen voi toki mahdollistaa joidenkin ihmissuhteiden säilymisen ja konfliktittoman elämän, mutta kovin suurta itsenäisyyttä ei se mahdollista, jos oma identiteetti on koko ajan kiinni siitä, mitä muut sanovat tai ajattelevat. Omannäköinen elämä jää liian kiltiltä ihmiseltä helposti elämättä, ja ikävät tunteet patoutuvat sisälle, jos ihminen ei pysty pitämään puoliaan. Lisäksi liian kiltti ihminen ei pysty muuttamaan maailmaa tai taistelemaan vääryyttä vastaan, jos ihmisiltä tulevalla kiitoksella on suurempi merkitys kuin sisäisellä kiitoksella. Maailman muuttajat kun saavat aina kuraa niskaansa.
Kiltti ja arka lapsi tarvitsee enemmän rohkaisua
Miksi kiltteydestä sitten on tullut selviytymiskeino? Ehkä ylikiltti ei ole saanut lapsuudessaan olla eri mieltä ja erilainen kuin muut. Ehkä häntä palkittu silloin, kun hän on ollut kiltti ja jätetty palkitsematta, huomiotta tai jopa suututtu silloin, kun hän on erehtynyt ilmaisemaan omia tarpeitaan.
Koen, että omat vanhempani kohtelivat minua ja sisaruksiani lapsuudenperheessäni ihan hyvin. Perusluonteeltani lienen ollut jo kohdusta saakka vähän ujo ja arka, ja ehkäpä olisin tarvinnut moniin asioihin enemmän rohkaisua kuin vanhempani osasivat antaa. Monet lapset ovat luonnostaan rohkeista ja uteliaita ja haluavat olla mukana vanhempiensa jutuissa ja kokeilla kaikkea uutta. Minä en ollut sellainen lapsi. Jälkikäteen uskon, että minulle olisi ollut hyväksi, jos vanhempani olisivat ottaneet minua mukaan eri touhuihin, rohkaisseet ja kehuneet, kannustaneet yrittämään ja kokeilemaan erilaisia asioita, antaneet turvallisen tilan, jossa olisi saanut esittää omia ajatuksia ja olla eri mieltä. Mutta me lapset elimme aika suojattua elämää ja leikimme paljon keskenämme.
Lisäksi äidilläni oli meitä parhaimmillaan neljä alle kouluikäistä lasta melkein yksin joka päivä huolehdittavanaan, sillä isäni teki yrittäjänä pitkää päivää töissä. Stressi oli äidillä varmasti melkoinen, ja huomasin, että hänellä oli usein pinna kireällä eikä hän ollut tyytyväinen elämäänsä. Ehkäpä siksi minusta tuli varovainen, etten aiheuta enempää huolta ja murhetta kuin äidillä jo oli.
Koen, että minusta tuli sisäisesti hyvin hauras. En saanut lapsena sellaista tukea ja rohkaisua, joka olisi luonut minulle sisään vahvan selkänojan. Sen sijaan kiltteys on minulle nyt hyväksynnän hakemista muilta: ulkoiseen tukeen nojaamista. Se ei koskaan riitä, koska sitä tukea ei minussa itsessäni sisällä ole.
Miten vahvistan sisäistä ihmistäni?
Entä mikä voisi olla hyvä selviytymiskeino elämässä? Minä kyllä uskon, että sellainen kiltteys, joka ei mene liiallisuuksiin, on oikein hyvä selviytymiskeino. Uskon, että sopivasti kiltti ja lempeä ihminen on haluttua ystävä- ja työntekijämateriaalia. Kyllä ystävällisyys avaa monia sosiaalisia ovia ilman, että joutuu ostamaan yhteyttä muihin omalla kustannuksella.
Omalla kohdallani tavoitteeni on vahvistaa sisäistä ihmistäni niin, etten enää ole riippuvainen ulkoisesta kiitoksesta ja hyväksynnästä. Olen kokenut, että siinä auttaa:
- asian tiedostaminen ja käsittely. Nyt olen alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten kiitoksen kipeä olen ja miten suuri merkitys sillä on toimintaani motivoivana asiana. Jos jollekin tekemiselleni tulee ulkopuolelta hylkäysreaktio, osaan nyt pysähtyä miettimään, ettei se silti välttämättä tarkoita, että työni ja minä sen myötä olen huono.
- toisilta ihmisiltä tuleva tuki ja palaute. Vaikka harjoittelen luottamaan itseeni ja omaan tekemiseeni ja olemaan vähemmän riippuvainen ulkopuolisista mielipiteistä, ihminen on kuitenkin luotu toisten yhteyteen, eikä siitä tarvitse pyristellä pois. Uskon minulle olevan hyötyä siitä, että kokoan ympärilleni ihmisiä, jotka auttavat sisäistä minua vahvistumaan. Eihän lapsikaan itsekseen vahvistu, vaan lapsen vanhempien tehtävä on tukea ja auttaa jälkikasvuaan kasvamaan myös sisäisesti. Vaikka tämä olisi jäänyt lapsuudessa tapahtumatta, on se silti mahdollista vielä aikuisuudessakin.
- kristillinen usko. Ihminen itsekseen on aika heikko, mutta on lohdullista uskoa, että on olemassa ihmistä isompi ulkopuolinen voima, joka kasvattaa ja kuljettaa minua koko elämäni ajan kohti sitä ihmistä, joksi minut on alkujaankin tarkoitettu. Ja sekin on lohdullista, että vaikka yliviljelty kiltteys on elämässäni pilannut monta juttua, ei niitäkään asioita tarvitse muistella loputtomasti häveten ja harmitellen, vaan Jeesus opettaa armollista suhtautumista itseen ja toisiin. Myötätunto ja ymmärrys omaa elämää kohtaan ovatkin parantavia asioita, jotka myös vahvistavat sisäistä ihmistä.