Kuva Adrian Pixabaystä
Tiedätkö ne ihmiset, joilla lapsuudesta saakka on siintänyt joku haaveammatti kirkkaana edessään? Se mielessään he ovat valinneet koulussa TET-paikkansa ja valinnaisaineensa, kesätyönsä ja opiskelupaikkansa ja solahtaneet työelämään toteuttamaan unelmaansa. No, minä en kuulu heihin.
Minulla ei ole koskaan ollut mitään suurta haaveammattia. Toki tykkäsin piirrellä ja keksiä tarinoita, ja ehkä minulla oli joku arka haave tai ajatus tehdä piirrettyjä. Kun tuli minun aikani miettiä jatko-opintoja lukion jälkeen, ei pienessä mielessäni kuitenkaan käynyt se ajatus, että olisin lähtenyt opiskelemaan animaation tekemistä tai sarjakuva-alaa. Miksi ei?
Takavuosikymmeninä oli vähemmän vaihtoehtoja
Ensinnäkään en varmaan edes tiennyt sellaisista vaihtoehdoista silloin. Elin lapsuuttani ja nuoruuttani 80–90-luvuilla Sulkavan maaseudulla, jossa esimerkit ammatinharjoittajista olivat lähinnä maanviljelijöitä, kaupan kassoja tai koulun henkilökuntaa.
Tuolloin maailmassa oli paljon vähemmän mahdollisuuksia kuin nykyään, eikä tietoa monestakaan asiasta ollut helposti saatavilla ennen internetin yleistymistä. Olisi varmasti ollut koulutuksia, joissa animointia tai sarjakuvaa olisi voinut opiskella, mutta minä en osannut etsiä niitä.
Lisäksi omat ajatusmaailmani ja toiveeni olivat hyvin rajoittuneita. En osannut unelmoida suuria. Piti opiskella järkevä ammatti, joka toisi leivän pöytään. Käytyäni Savonlinnan Taidelukion koin, että graafisen suunnittelun koulutus voisi olla sellainen. Kuvataiteilijankin koulutukseen hain, mutta en ottanut opiskelupaikkaa vastaan, vaikka se olisi auennut, koska en tiennyt, miten taiteilijana olisin voinut itseni elättää.
Ja sitten oli varmaan se, ettei minulla teini-ikäisenä ollut kovin hyvää itsetuntoa tai itseluottamusta. En uskonut pystyväni niihin asioihin, joista olin arasti ja tuskin kovinkaan vakavasti unelmoinut. Tai ainakaan en osannut muuttaa hauraita haaveitani tavoitteiksi ja teoiksi, vaan ne jäivät häilymään jonnekin taustalle, kun suoritin taiteen maisterin opintojani graafisesta suunnittelusta.
Sain kyllä lapsena paljonkin kiitosta piirustustaidoistani ja sillä saralla minua kannustettiin. Mutta toisaalta en ole tainnut saada kovin paljon rohkaisua omien unelmieni etsimiseen, vaalimiseen ja niitä kohti kulkemiseen. Ehkä vanhempianikaan ei rohkaistu toteuttamaan omia haaveitaan, ehkä heilläkään ei kummoisia unelmia ollut. Minusta tuntuu, että lapsuuden perheeni oli aika realismin rajoittama. Tärkeintä oli, että on järkevä työ ja toimeentulo – eikä niissä asioissa mitään vikaa toki olekaan.
Haaveet kulkivat jossain sivussa
Minusta tuli taiteen maisteri, ja olen työskennellyt media-alan ammattilaisena: graafisena suunnittelijana niin palkkatöissä kuin yrittäjänäkin ja lisäksi toimittajana ja tiedottajana. Silti aina on tuntunut, etten ihan ole omalla paikallani. Jossain sivussa ovat raahautuneet mukana haaveeni tulla kuvittajaksi ja sarjakuvataiteilijaksi ja kirjailijaksi.
Toisaalta on ollut turvallisempaa pysyä järkevissä hommissa, jotka ovat tuoneet varman toimeentulon. Toisaalta haaveeni ovat olleet niin hauraita, että olen pelännyt niiden kaatuvan siihen, että joku sanoo niille ei. On ollut kauan turvallisinta vain pitää ne omana tietonaan ja toivoa salaa, että joku jotenkin vain huomaisi minut ja lahjakkuuteni – siis ilman, että minun tarvitsisi itse aktiivisesti tehdä mitään – ja nostaisi minut Tuhkimon lailla varjoista valoon.
Se, että kuljettaa omia unelmia ja haaveita vain jossain sivussa eikä kulje suoraan niitä kohti, ei ole kovin toimiva taktiikka niiden saavuttamiseksi. Unelmani ja toiveeni jäivät vuosikausiksi velvollisuuksien ja sen sellaisten varjoon.
Aito kiltteys itseä kohtaan voi koitua yhteiseksi hyväksi
Yliviljelty kiltteys onkin sitä, ettei ole totta ja uskollinen itselleen ja omille unelmilleen. Aito kiltteys on sitä, että on kiltti muiden lisäksi myös itselleen. Se tarkoittaa sitä, että antaa aikaa sille, mitä omalla sydämellään on. Se ei välttämättä ole itsekästä, vaan voi hyvinkin paljon siunata myös muita ja siten niistä unelmista voi kasvaa jotain, mikä koituu kaikkien yhteiseksi hyväksi.
Itse olen viime vuosina alkanut ruokkia unelmiani, muuttaa niitä tavoitteiksi ja tavoitteita tehtäviksi. Enää eivät unelmat ja haaveet tunnu niin mahdottomilta toteuttaa kuin 90-luvulla. Onhan maailmassa paljon enemmän mahdollisuuksia kuin muutama vuosikymmen sitten.