Kuva: Frauke Riether/Pixabay
”Onkos täällä kilttejä lapsia?” Oli taas se päivä, kun valkoparta vanha nuttu saapui meidänkin talouteen, ja esitti nuo legendaariset sanat heti ovella. Aikuiset siihen vähän vitsailivat, että onkohan nämä meidän lapset nyt niin kilttejä olleet. Kyse oli leikistä, mutta minulle tuli siitä vähän paha mieli. Tuli fiilis, että olenkin ollut tuhma, enkä oikeasti olisi ansainnut niitä lahjoja, joita joulupukin säkistä alettiin kohta kaivaa.
Ei tuosta leikinlaskusta minulle mitään hirveää traumaa ole jäänyt, mutta nyt aikuisena suhtaudun aika kriittisesti joulun siihen puoleen, jossa kiltteydellä ansaitaan lahjoja ja tuhmuudella ne jäävät saamatta tai pahimmassa tapauksessa tulee risuja. (Risuilla uhkailtiin ainakin entisaikaan, en tiedä miten nykyään.)
Näin lahjan saamisesta tehdään ehdollista, eikä kyse enää olekaan oikeastaan lahjasta vaan kiltteydellä ansaitusta palkkiosta. Karkeasti todeten joulua voisi näin luonnehtia kilttien lasten palkkapäiväksi.
Joululahjoja ei saada ansiosta – vai saadaanko sittenkin?
Lahja ja palkka ovat eri asioita. Palkka on ansaittu. Se on korvaus työpanoksesta, ajasta jonka työntekijä on käyttänyt työnantajansa hyväksi. Mutta lahja saadaan ilman omaa ansiota. Se on jotain, millä lahjan antaja haluaa lahjan saajaa ilahduttaa.
Näin ainakin periaatteessa. Jos asiaa penkoo enemmän, huomataan, että lahjoja annetaan yleensä läheisille ystäville ja perheenjäsenille, ehkä naapureille. Työnantajatkin muistavat usein työntekijöitään jouluna. Kyllähän lahja periaatteessa on silloin kiitos toisen ystävyydestä, perheenjäsenyydestä, hyvästä naapuruudesta tai työntekijän panoksesta organisaation hyväksi. Siinä mielessä tällaisetkin lahjat ovat ainakin vähän ansaittuja.
Lahjan antamiseen liittyy usein myös se, että saaja ja antaja vaihtavat lahjat. Jos lahjan saajalla ei ole mitään antaa takaisin, ainakin saaja kokee sen helposti vähän nolona. Lahja, johon ei ole antaa vastalahjaa, on vaikea ottaa vastaan. Vastalahja antaa ehkä sellaisen fiiliksen, että lahja tuntuu ansaitulta. Kukapa haluaisi antaa lahjaa ystävälle, joka on toiminut töykeästi, tai perheenjäsenelle, johon välit ovat katkenneet?
Sitten on myös lahjoja, joita annetaan tuntemattomille. Varsinkin jouluna ihmiset lahjoittavat paljon erilaisiin keräyksiin. Muistetaan heitä, joilla ei ole sellaisia pelimerkkejä elämässä pärjäämiseen kuin heillä, joille lahjoittaminen on mahdollista. Keräyksien kohteet eivät voi myöskään antaa vastavuoroista lahjaa takaisin lahjoittajalle. Tällaisissa tilanteissa mielestäni toteutuu parhaiten se lahjan ajatus, että kyse on jostain, mitä ei saada palkkiona ja korvauksena omasta toiminnasta, vaan lahja on todellakin lahja.
Mitä on se peräänkuulutettu kiltteys?
Mutta entä pieni lapsi? Onhan hänkin tyhjin käsin. Eihän hänkään voi antaa vastalahjaa. Paitsi sen kiltteyden, jota joulupukin ja tonttujen avulla ahkerasti joulun alla peräänkuulutetaan.
Minusta lahjan antamisen sitominen lapsen kiltteyteen on ongelmallista myös sen suhteen, että mitä oikeastaan on se toivottu kiltteys? Sitäkö, ettei lapsi saa osoittaa mieltään tai tunteitaan? Sitäkö, että hänen pitää toimia aikuisten haluamalla tavalla ilman, että tulee itse nähdyksi ja kuulluksi tarpeineen? Joululaulussakin sanotaan: “ei itkeä saa, ei meluta saa, joku voi tulla ikkunan taa … Nyt nimien kirjaan merkitään taas: Tuhma vai kiltti, ajatelkaas … niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.”
Joulun sanoma on sanoma siitä, ettei tarvitse olla kiltti
Minulla ei ole lapsia, mutta jos olisi, en opettaisi heitä siihen, että joulupukki tuo lahjoja kilteille lapsille. Opettaisin heille, että kaikenlainen tunteiden näyttäminen on sallittua ja turvallista, että kyllä aikuinen kaikki mielenilmaukset kestää, eikä se uhkaa joulun lahjasaldoa. Kehuisin ja kannustaisin heitä. Osoittaisin heille, että he ovat arvokkaita ja ihania juuri sellaisina kuin ovat, eikä joululahjoja tarvitse ansaita.
Toki ymmärrän, että lapsettomana on helppo olla idealisti. Joulupukilla uhkailu – tai siis sillä uhkailu, ettei pukki tuo lahjoja – lienee verrattain helppo keino saada villimmän puoleiset piltit käyttäytymään edes jotenkuten kunnolla.
Ja tietenkin on myös niin, että tässä maailmassa kaikilla asioilla on aina seurauksensa, ja lapset tulisi siihen kasvattaa. Siihen, että oikein toimimista palkitaan ja siihen, että väärin toimimisella on sitten ikävämmät seuraukset. Eihän myöhemminkään elämässä ilmaiseksi kukaan mitään saa, vaan palkka ja elintaso tulevat ainakin periaatteessa työtä tekemällä. Se olisi meidän kaikkien jollain tavalla opittava.
Mutta ajattelen, että joulu ei ole se, jonka avulla tätä kasvatusta tehdään. Minulle joulun sanoma on sanoma armosta, siitä ettei tarvitse suorittaa kelvatakseen. Ettei tarvitse olla kiltti. Ettei tarvitse olla täydellinen. Joulupukin lisäksi jouluna on esillä toinenkin kertomus. Tuo kertomus Jeesuksen syntymästä maailmaan on paljon joulupukkia ja tonttuja armollisempi juttu. Siinä taivaasta annetaan ihmiskunnalle lahja, jonka saamiseksi kenenkään ei tarvitse olla kiltti.