Kuva: tllbrmn/Pixabay
Kävelin yläasteen käytävää pitkin kohti välitunnin loppua ja matematiikan tuntia. Sydämeni hakkasi. Matikanluokka sijaitsi koulun alakerrassa ja reitti sinne kulki tietenkin portaiden kautta. En mielelläni kulkenut noita portaita, sillä pilottitakkiset olivat vallanneet ne. Nytkin he siinä notkuivat, ja kun tulin portaisiin, yritin sulkea korvat ja sydämen, olla välittämättä. Muutaman halventavan heiton saattelemana selvisin alakertaan ja matematiikan luokkaan. Seuraavat 45 minuuttia sain istua rauhassa, ennen kuin täytyi seuraavan kerran kulkea niiden portaiden kautta ja sietää ilkeyksiä.
Olin lapsena ja nuorena koulukiusattu. Kokemani kiusaaminen ei ollut skaalan pahimmasta päästä, mutta tarpeeksi ikävä kokemus jättääkseen minuun lähtemättömät jäljet. Jonkin verran kiusaamista koin jo ala-asteella lähinnä porukasta pois sulkemisen muodossa, mutta varsinaisesti jouduin kiusatuksi yläasteella. Olin kiusaamiselle helppo kohde, sillä olin arka ja syrjäänvetäytyvä nuori. Tulin pienestä kyläkoulusta yläasteelle kirkonkylään, enkä löytänyt uudessa ympäristössä kaveripiireihin ja jäin yksin. Lisäksi olin hieman tukeva, eikä pukeutumiseni ollut viimeisimmän muodin mukaista. Kiltteys ja herkkyys varmaankin paistoivat minusta kauas. Minusta ei ollut puolustautumaan eikä minua puolustettu, kun en kiusaamisesta juuri koulun ulkopuolella puhunut. Yläasteaika olikin elämäni yksinäisintä aikaa.
Kiusaaminen jatkuu, jos siihen ei reagoi
Yhden neuvon muistan kiusaamisen varalta saaneeni: älä välitä siitä. Neuvojan ajatus oli varmaankin, että kiusaaminen loppuu, kun siihen ei reagoi mitenkään. Virhe! Todellisuudessa moinen saa kiusaajat vain innostumaan: ensinnäkin on ilmeisesti hauskaa tehdä pahaa ihmiselle, joka ei ikään kuin ole moksiskaan kiusaamisesta. Toisekseen, jos kiusaamiseen ei mitenkään reagoi, se todennäköisesti innostaa kiusaajia kiusaamaan vain entistä enemmän. Kiusaaminen on heille kuin hauska leikki: kuka saa ensimmäisenä aikaan uhrissa jonkinlaisen reaktion, kuka ensimmäisenä murtaa uhrin muurin?
Miten kiusaamiseen sitten pitäisi reagoida? Jos välittämättä oleminen on huono taktiikka, niin varmasti kiusaajien edessä murtuminen on vielä huonompi, sillä sitähän kiusaajat odottavat. Vaikka en kannatakaan pahaan vastaamista samalla mitalla, olen tullut siihen tulokseen, että itseään pitäisi pystyä jotenkin puolustamaan. Sepä vain onkin helpommin sanottu kuin tehty, varsinkin yläasteikäiselle lapselle. Oi jospa olisin ollut sujuvasanainen nuori, joka olisi lyönyt kättelyssä jauhot kiusaajieni suuhun. Mutta olin ujo ja arka, enkä osannut puolustaa itseäni.
Miten torjua kiusaamista? Aihe on vaikea, eikä minulla ole siihen kunnon vastausta. Minulla ei ole kokemusta siitä, mikä tilanteessa voisi toimia. Netistä olen löytänyt monia ainakin teoriassa hyviä ohjeita. Sitä, miten hyvin ne toimivat käytännössä, en osaa sanoa. Olen lukenut ja kuullut koulukiusattujen lasten vanhemmista, jotka ovat vuosiakausia yrittäneet epätoivoisesti puuttua ongelmaan ilman, että tilanne on juurikaan paremmaksi muuttunut. Se, mitä nyt siis kirjoitan, on enemmänkin ajatuksenvirtaa ja pohdintaa, ei mitään vedenpitäviä vastauksia vaikeaan kysymykseen.
Kiusaamisesta pitäisi tehdä noloa
Oletan, että joku kiusaa muita siksi, koska se on hänelle jollain tavalla kannattavaa toimintaa. Kiusaaminen tuonee kiusaajalle valtaa: hänellä on valta haavoittaa toista, valta sulkea toinen ihminen yhteyden ulkopuolelle. Samalla hän varmistaa sen, ettei itse joudu yksin. Oletan, että kiusaaminen voi kiusaajalle olla myös viihdettä: ihminen voi olla niin julma, että nauttii toiselle tuottamastaan tuskasta. Erityisesti kiltit ja herkät ihmiset ovat alttiita kiusaamiselle, sillä he ovat usein huonoja puolustautumaan. Heistä aistii, että he ovat vaarattomia, ja kiusaaja saakin heistä helposti niin sanottua materiaalia oman asemansa pönkittämiseen.
Kiusaamisesta pitäisikin tehdä asia, joka ei kannata. Kiusaaminen pitäisi saada näyttämään nololta jutulta, joka ei tuo valtaa, ihailua, hupia tai mitään muuta etua kenellekään. Kiusaamisella pitäisi olla jollain tavalla epämieluisat seuraukset kiusaajalle. Tämäkin on niitä asioita, joka on helpommin sanottu kuin tehty. Jos kiusattu pystyy puolustautumaan, saattavat kiusaamishalut kadota kiusaajalta, mutta kiusatun omalla vastuulla kiusaamiseen vastaaminen ei tietenkään voi olla. Kiusaamisen tulisi olla koko yhteisön tasolla tuomittavaa. Kiusaamisesta tulisi olla etukäteen tiedossa sanktiot, ja ne tulisi laittaa täytäntöön heti, jos kiusaamista ilmenee.
Aikuinen, älä sulje silmiä
Jos voisin nyky-ymmärryksellä palata yläastevuosiini, ykkösasia varmaankin olisi se, että puhuisin kiusaamisesta aikuisille. Vaikenin kiusaamisesta, koska koin häpeällisenä olla kiusaamisen uhri, mutta asiasta vaikeneminen ei ainakaan auttanut tilannettani yhtään. Asioiden tuominen valoon tuo mahdollisuuden saada apua.
Jos joku lapsi tai nuori kertoo koulukiusaamisesta, asiaan pitää suhtautua vakavasti, eikä tämä koske vain lapsen omia vanhempia vaan myös koulun henkilökuntaa ja kiusaajien vanhempia. Minusta tuntuu, että ainakin takavuosina opettajien saattoi olla vaikea uskoa joitain mukavia oppilaitaan kiusaajiksi. Olen käynyt ala-asteen pienessä kyläkoulussa, josta ehkä haluttiin luoda mielikuvaa perhemäisenä yhteisönä, jossa kaikki ovat kaikkien kavereita. Olihan se sitäkin, mutta kyllä myös siellä kyläkoulussa oli kiusaamista. Aikuisten ei pidä sulkea silmiään siltä mahdollisuudelta, että omassa kouluyhteisössä saattaa olla kiusaamista. Vain sen asian tunnustamalla ja siihen puuttumalla voi koulu olla aidosti kaikille se idyllinen perhemäinen yhteisö, jollainen sen halutaan olevan.
Jos oma lapsi osoittautuu koulukiusaajaksi, aikuisen ei pitäisi kieltää tätä asiaa, vaan osoittaa jälkikasvulleen, ettei hyväksy mokomaa toimintaa. Yleensäkin kiusaamisen ehkäisy lähtee kodeista. Lapsille tulisi jo pienestä pitäen opettaa empatiaa ja arvostusta kaikenlaisia ihmisiä kohtaan.
Itseään arvostava ei käytä muita kynnysmattona
Minä en ole mikään kasvatusalan ammattilainen, mutta mielestäni paras asia, mitä vanhempi voi lapselleen antaa, on turvallinen ja rakkaudellinen kasvuympäristö, jossa lapsi oppii arvostamaan itseään ja muita. Itsensä arvostaminen ei ole sitä, että omaa asemaa yritetään parantaa muiden kustannuksella. Päinvastoin. Aidosti itseään arvostavan ihmisen ei tarvitse käyttää muita kynnysmattoinaan tai astinlautoinaan.
Itseään arvostava ihminen osaa myös asettaa rajoja ja puolustaa itseään ja muita. On tosin surullista, että itsensä puolustamisen taidoille olisi tarvetta jo ennen kuin ihmisen ensimmäinen vuosikymmen täyttyy, kun hän on vielä aivan keskeneräinen. Koulukiusaaminen myös helposti murentaa kasvavan ja kehittyvän ihmisen itsearvostusta. Sitä suuremmalla syyllä lapsen tulisi nähdä, että häntä halutaan puolustaa, että hän on puolustamisen arvoinen.